Epäonnistuminen on oppimista!

Bengt Holmström sanoi Suomen taloustilannetta käsittelevässä jutussa Helsingin Sanomissa (HS 19.8.2015) http://www.hs.fi/talous/a1439870365925, että epäonnistuminen on oppimista. Lause jäi heti mieleeni kahdesta syystä: Ensinnäkin se on ristiriitainen ja tunteita herättävä, varsinkin täällä Suomessa ja toiseksi se on totta.

Inhoan itse sitä, kun yleistetään suomalaisten olevan sellaisia ja tällaisia. “Suomessa ei tervehditä naapuria” tai “ Me suomalaiset emme osaa markkinoida”. Enimmäkseen nämä yleistykset ovat ajattelun laiskuutta. Suhteemme epäonnistumiseen tekee kuitenkin mahdollisesti lievän poikkeuksen tähän jyrkkään mielipiteeseeni. Jopa minä olen valmis myöntämään, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu hieman problemaattinen suhde epäonnistumiseen. En mene tosiaan nytkään yleistämään, että suomalaisilla on huono itsetunto, mutta monia asioita suomessa leimaa jonkinasteinen lamauttava epäonnistumisen pelko. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa konkurssilainsäädäntö ja 90-luvun laman kohtuuttomat inhimilliset kärsimykset niille, joiden elämäntyö romahti vaikkapa konkurssin vuoksi.

Ihmisen toiminnalle täysin olennaista on jonkinlainen primus motor, perimmäinen liikuttaja. En tarkoita tässä nyt jumalaa, vaan perimmäistä syytä, millä perustelemme itsellemme toimintamme. Psykologi kutsuisi sitä motivaatioksi. Motivaatio perustuu suurimmassa osassa toimintaamme perustarpeiden tyydyttämiselle. Fyysiset perustarpeet muodostavat Abraham Maslown kehittämän tarvehierarkian, jossa alimmalla tasolla ovat happi, ravinto, vesi jne. Vasta kun edellisen tason tarpeet ovat tyydytetyt, voidaan motivoitua seuraavan tason asioille. Ihmisen psykologiset perustarpeet eivät sen sijaan ole järjestäytyneet hierarkisesti. Decin ja Ryanin mukaan niitä on kolme ja ne ovat keskenään tasa-arvoisia, joskin yksilöllinen painotus vaihtelee. Kaikilla meillä kuitenkin on nämä kolme tarvetta. Jollekin osaamisen tunne (kompetenssi) on tärkein, toisille taas itsemääräämisoikeus (autonomia , hep!). Kolmannelle tärkeintä on sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Tutkija Frank Martela pohtii tähän kolmikkoon uuden jäsenen lisäämistä, ihmisen tarvetta tehdä hyvää. Tämä on ajatuksena erittäin mielenkiintoinen, rohkaiseva ja uskoa antava.

Miten tämä sitten liittyy oppimiseen ja epäonnistumiseen? Me kaikki tiedämme omasta kokemuksesta, että oppiminen ja varsinkin hyvä oppiminen vaatii motivaatiota. Parhaisiin oppimistuloksiin päästään, kun ihmisen psykologisia perustarpeita ruokitaan niin, että ihminen voi parhaimmillaan saavuttaa sisäisen motivaation tilan, jossa kokemus on autotelinen, eli sellainen, jossa oppija ei odota mitään ulkoista palkintoa tai palautetta. Kokemus itsessään on palkitseva ja kokija tekisi kyseistä asiaa, vaikkei kukaan siitä tietäisi tai välittäisi. Tällöin kokemus palautuu vain kokijaan itseensä. Joissain tilanteissa tällainen sisäisen motivaation itseloppuinen kokemus voi johtaa mestari Csikszentmihalyin kuvaamaan flow-tilaan, jossa kokija kokee nautintoa, aitoja onnistumisen elämyksiä, kehittyy tekemässsään toiminnassa ja saattaa unohtaa ajan ja paikan.

Suurin osa kokemistamme oppimistilanteista ei kuitenkaan valitettavasti ole sellaisia, että aitoa sisäistä motivaatiota tai flow-tilaa olisi näköpiirissä. Motivaatio on usein paljon ulkoisempaa ja irrallisempaa. Miten motivaatioon sitten pystyisi vaikuttamaan? Suuri merkitys on auktoriteetillä. Pitkään opetusmaailmassa pidettiin pahana opettajan auktoriteettiroolin korostamista. Ajateltiin, että parasta oppimista tapahtuu tasa-arvoisessa ympäristössä. Ei muuten tapahdu! Sellainen ympäristö on turvaton ja joku ottaa kuitenkin lopulta auktoriteettiaseman. Opettajan kuuluu olla oppimisen bussikuski, joka näyttää mihin mennään ja vielä ajaakin sinne. Eri asia kokonaan on, miten auktoriteettiasema otetaan, kuinka sitä käytetään ja kuinka sitä korostetaan. Hyvä opettaja ei käytä auktoriteettiasemaansa väärin. Oppijan tulee aluksi alistua objektiksi, mutta turvallisesti. Kun oppi karttuu, aletaan kohota subjektiksi, oman tiedon rakentajaksi. Näin toimii myös mestari-kisälli- malli.

Objektin on turvallista epäonnistua. Epäonnistuminen on myös välttämätöntä. Se pyyhkii pois osaamisharhaa, joka vaanii oppijaa jatkuvasti. Viisaat ovatkin sanoneet, että viisas on se, joka tietää, ettei oikeasti tiedä mitään. Aina se ei tietenkään ole aivan näin, mutta historia osoittaa, että esimerkiksi niin sanotut talousviisaat ovat erehtyneet useammin kuin ovat olleet oikeassa. Ihmisellä on valitettava taipumus yliarvioida omat tietonsa ja taitonsa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että asiantuntijat syyllistyvät tähän yhtä useasti kuin me kaikki muutkin. http://www.hs.fi/tiede/a1439084345233

Epäonnistuminen lannistaa. Uskomme vakaasti tietävämme tai osaavamme jotain, ja sitten epäonnistumme surkeasti. Itsetuntomme laskee, emmekä enää jaksa yrittää seuraavalla kerralla. Epäonnistuminen ruokkii näin uutta epäonnistumista ja kierre on valmis. Ei välttämättä! Kaikki riippuu siitä, kuinka suhtaudumme asiaan. Epiktetos sanoi, että “Asiat sinällään eivät järkytä ihmistä, ainoastaa se miten suhtaudumme niihin”. Se, kuinka suhtaudumme epäonnistumiseen on pitkälti opittua. Tottakai tempperamentilläkin on aina merkitystä, mutta se, kuinka vanhempamme, opettajamme, valmentajamme, pomomme ja ystävämme ovat käsitelleet epäonnistumisiamme ja onnistumisisamme on ratkaisevaa. Viime kädessä suhtautumiseemme epäonnistumiseen on vain kaksi vaihtoehtoa: fixed mindset tai growth mindset.

Psykologi Carol Dweckin tutkimuksissa on löytynyt valtava ero sille, kuinka kannustamme lapsiamme. Tutkimuksen johtopäätökset voi yleistää lasten lisäksi myös aikuisiin. Tutkimuksissa todettiin , että kehumalla lapsen älykkyyttä älykkyystestin jälkeen saatiin hänet välttämään jatkossa haastavia tehtäviä ja välttämään vaikeiden asioiden yrittämistä. Dweckin tulkinnan mukaan lapsi suojelee käsitystään itsestään älykkäänä, eikä halua vaarantaa tätä käsitystä yrittämällä mitään, mikä mahdollisesti epäonnistuu. Hänelle muodostuu fixed mindset. Lopputulos: hänen suoritustasona laski lopulta 20% ja hän luovutti helposti ja turhautui haastavien tehtävien kohdalla. Jos sen sijaan kehuttiin lasta luontaisen älykkyyden sijaan yrittämisestä ja parhaansa tekemisestä, hän suhtautui positiivisesti uusiin haasteisiin ja hänen suoritustasonsa nousi lopulta 30%. Growth mindset mahdollisti hänen suhtautua positiivisesti haasteisiin ja nostaa tasoaan. https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY&sns=em

Ero on valtava. Mitä jos onnistuisimme lastemme lisäksi kehumaan alaisiamme, työtovereita tai läheisiämme niin, että he eivät pelkäisi epäonnistumista, omaksuisivat growth mindset- ajattelun ja pystyisivat näkemään mahdollisen epäonnistumisen uuden oppimisen mahdollistavana kouluna, ei pelottavana ja koko identiteettiä uhkaavana rangaistuksena. Joskus on paikallaan kehua myös itseään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s