Mielen metataidot, nuo ajatustimpurin työkalut

Tämä blogi on siirtynyt osoiteeseen: www.loukomies.fi Käy tutustumassa sivuihin. Mukana myös uusi podcast Loukomiehen koulu, jossa ensimmäisenä vieraana Aurinkomatkojen entinen toimari Tuomo Meretniemi, joka on lähdössä perheineen kuudeksi vuodeksi maailmanympäripurjehdukselle. Sitten asiaan…

Omien ajatusten ja tunteiden tunnistaminen on ajattelun taidoista ensimmäinen, alkeellisin ja helpoin omaksua, eikö? Asioiden tunnistaminen ei yleensä ole vaikeaa. Saatat tunnistaa arabian kielen, jos kuulet jonkun puhuvan sitä, mutta siitä on vielä melko pitkä matka siihen, että osaisit itse puhua arabiaa. Vaikka ajatusten tunnistamisen pitäisi teoriassa olla melko helppoa, julkista keskustelua seuraamalla vaikuttaa välillä siltä, että ihmiset eivät tunnista ja pohdi omaa ajatteluaan tai sitä mahdollisuutta, että omaan ajatteluun voisi vaikuttaa ja sitä voi myös muuttaa.

Vaikka pelkkä ajattelumallien tunnistaminen ei vie kovin pitkälle, se on välttämätön ensimmäinen askel korkeamman tason metakognitioon. Tarvitaan tunnistamisen lisäksi ajatusten erottelu- ja luokittelukykyä, soveltamista sekä kykyä analyysiin, arviointiin ja synteesiin. Omien ajattelumallien ja -tapojen tunnistaminen on kuitenkin välttämätön alku sille, että pystyy analysoimaan omaa ajatteluaan ja jopa vaikuttamaan siihen, mutta silti se on vasta alku.

Metakognition käsite

Meta– etuliite tarkoittaa jonkun takana olevaa, kuten sanassa metafysiikka, joka tarkoittaa fyysisen maailman takana olevaa, toisin sanoen esimerkiksi luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien saavuttamattomissa olevaa. Esimerkkejä metafyysisistä kysymyksistä voisi olla vaikkapa jumalan olemassaolo tai elämän tarkoitus. Metafysiikka on filosofian osa-alue, fysiikka taas luonnontiede.

Metakognitiolla tarkoitetaan lyhyesti ilmaistuna oman ajattelun ajattelua. Metakognition käsitteen toi psykologiaan John Flavell vasta 1970-luvulla. Nykyisin ajatellaan, että metakognitio on laajempi käsite kuin pelkkä oman ajattelun ajattelu.

Metakognition ollessa siis eräänlaista ajattelua potenssiin kaksi, sitä voidaan hyvin käyttää myös käsitettä ajattelun- tai mielen metataidot, erotuksenayleisiin metataitoihin, kuten vaikkapa lukutaitoon. Nämä yleiset metataidot voivat olla mitä tahansa taitoja, jotka mahdollistavat muiden taitojen hankinnan.

Mielen metataidot voidaan jakaa metakognitiiviseen tietoon, metakognitiiviseenkokemukseen ja metakognitiiviseen toimintaan. Metakognitiivinen tieto on yksilön tietoisuutta oman ajattelunsa prosesseista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Metakognitiivinen tieto on periaatteessa samanlaista tietoa kuin muukin tieto, se vain kohdistuu mielen sisäisiin prosesseihin.

Metakognitiivinen kokemus taas tarkoittaa niitä kokemuksia, positiivisia tai negatiivisia, jotka saavat ihmisen kiinnittämään huomionsa oman mielensä toimintaan. Usein nämä kokemukset liittyvät vaikkapa riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunteeseen vaikeassa oppimistilanteessa. Ne voivat kuitenkin olla myös positiivisia ahaa-elämyksiä, jolloin ihminen kiinnittää huomionsa siihen, että on oppinut tai ymmärtänyt jotain. Näitä onnistumisen kokemuksia voisi kutsua vaikkapa menestyksen mikrosekunneiksi.

Metakognitiivinen toiminta on niiden strategioiden ja taitojen käyttöä, joita yksilö soveltaa erilaisissa oppimis- , ajattelu- ja ongelmanratkaisutilanteissa. Joskus metakognitiiviseen toimintaan viitataan myös käsitteellä itsesäätely.

Muistitoimintojen hahmottaminen, tarkkaavaisuuden pohtiminen ja arviointi sekä omien vahvuuksien ja haasteiden objektiivinen reflektio kuuluvat siis metakognitiiviseen tietoon. Lisäksi tietoisuus omasta temperamentista, tunne-elämästä, organisointikyvyistä, tarkkaavaisuudesta ja monista muista prosesseista liittyy olennaisesti metakognitiiviseen pohdintaan

Koska vaikkapa ajatusväärisymät koskevat meitä kaikkia ihmisiä ja metakognitio on lähes ainoa työkalu sisäisesti tunnistaa ja siten kontrolloida näitä ajatusvääristymiä, on metakognitiivisten taitojen harjoittaminen tärkeää. Lisäksi on todettu, että oman ajattelun ajattelutaidot ovat olennainen osa ihmisen menestymistä sosiaalisesti, taloudellisesti ja emotionaalisesti.

Ajatusten bussikuski

Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) verrataan tietoisuuttamme bussiin, jonka matkustajat ovat yksittäisiä ajatuksiamme. Päähämme pälkähtää jos jonkinlaista ajatusta, emmekä pysty olemaan niistä kaikista aina tietoisia, puhumattakaan, että pystyisimme aina niitä kontrolloimaan ja hallitsemaan. Kaiken kukkuraksi matkustajilla on mukanaan perheenjäseniä, matkatavaroita ja lemmikkejä eli tunteita. Tunteet ohjaavat ajatustemme toimintaa ja kaikki matkustajat haluaisivat bussin ajavan itselleen mieluisaa reittiä. Kuski ei voi totella jokaista matkustajaa, joka pahimmillaan on uhmaikäisen viisivuotiaan armoilla tai tasolla. Kuskin on itse valittava päämäärä, reitti, nopeus ja pysähdyspaikat. Hän voi kuunnella matkustajia, mutta vain kuski näkee kokonaisuuden ja pystyy tekemään päätökset kokonaisuuden ehdoilla.

Arto Pietikäisen kirjassa Joustava mieli kuvataan mainiosti bussivertausta käyttäen, kuinka ihminen helposti sulautuu omiiin ajatuksiinsa. Tällöin hän alkaa ajatella, että

  • Hänen ajatuksensa ovat totta.
  • Hänen ajatuksensa ovat tärkeitä.
  • Ajatukset ovat kuin käskyjä, joita kuuluu totella.
  • Ajatukset ovat viisaita, ne tietävät kaiken.
  • Ajatukset ovat pelottavia, ne uhkaavat meitä.

Mielen metataidot ovat eräänlainen mielen bussikuski. Näiden taitojen avulla pystymme hallitsemaan tietoisen analysoinnin keinoin mielemme sekavaa ja tunteidemme ohjaamaa hullunmyllyä. Jos haluamme tavoitteellisesti oppia jotaintai yleisesti nostaa tasoamme, meidän on paras antaa bussikuskillemme paras mahdollinen koulutus ja rauha tehdä työtään. Meidän tulee siis kehittää metakognitio- eli mielen metataitojamme.

Aivojen ominaisuus?

Tällä hetkellä metakognition todettu olevan hyvin fysiologinen ominaisuus, josta vastaavat alueet sijaitsevat etuotsalohkon vyöhykkeellä. Aivokuvantamismenetelmillä on todettu, että hyvät metakognitiotaidot omaavilla ihmisillä on enemmän harmaata ainetta etuotsalohkon tietyllä alueella. Lisäksi yhteydet mm. lukumäärän arvioinnista vastaaviin aivojen alueisiin ovat vahvempia. Tämän hetken tutkimuksen valossa näyttää siltä, että metakognitio on osaltaan perinnöllinen ominaisuus ja osaltaan hankittu taito.

Metakognition fysiologisen taustan tarkentuminen ei tarkoita sitä, ettei metakognitiota voisi harjoittaa. Itse asiassa tilanne on juuri päinvastoin. Metakognitiotaitoja voi harjoittaa. Nykytiedon mukaan aivojen muovautumiskyky eli plastisiteetti on valtava. Ajattelun taitoja, joihin metakognitiokin kuuluu, voidaan harjoittaa läpi elämän. Monissa tutkimuksissa on todettu, että mielen metataidot ovat yksi menestyksen tärkeimpiä selittäviä tekijöitä. Näihin taitoihin on syytä kiinnittää erittäin paljon huomiota ja koulun tärkeimpiä tehtäviä nykymaailmassa olisikin keskittyä metakognitiivisten taitojen parantamiseen. Peruskoulun uusiin opetussuunnitelman perusteisiin ollaankin lisätty ajattelun ajattelua ja oppimisen oppimista oppiaineiden sisältötiedon oheen. Joidenkin arvioiden mukaan tällä hetkellä alakoulussa olevista lapsista 65% päätyy aikuisena ammatteihin, joita ei vielä ole edes olemassa. On siis tarpeen opettaa lapsia tunnistamaan ja analysoimaan omaa ajatteluaan sen sijaan, että keskittyisimme nopeasti vanhenevan sisältötiedon opettamiseen.

Heikko metakognitio, kommunikaatio ja johtajuus

Valitettavasti heikot metakognitiovalmiudet voivat johtaa epärealistiseen käsitykseen omista kyvyistä, osaamisesta ja valmiuksista. Ihminen ilman metakognitiota on kuin bussi ilman kuljettajaa. Se törmäilee seiniin ja muihin ajoneuvoihin, siis erilaisiin elämäntilanteisiin ja toisiin ihmisiin. Omaan ajatteluunsa analyyttisesti suhtautuva ja pohdintoihinsa vaikuttamaan pystyvä ihminen pystyy heijastamaan ajatteluaan myös muihin ihmisiin. Hän pystyy tunnistamaan myös muiden ihmisten ajattelua ja muiden ihmisten ajattelun takana vaikuttavia tunteita ja motiiveja. Tämä taas luo pohjan onnistuneelle viestinnälle, joka on kaiken vuorovaikutuksen perusta ja johtamisen tärkeä komponentti.

Kärjistäen voisi todeta, että hyvät mielen metataidot ovat ehdoton edellytys oppimiselle, ryhmässä toimimiselle, ihmisten johtamiselle ja menestymiselle. Kannattaisiko oman metakognition kehittämiseen panostaa hieman nykyistä enemmän sekä jokaisen henkilökohtaisesti että laajemminkin yhteiskunnassa, vaikkapa tulevaisuuden koulutusta suunniteltaessa?

Mainokset

Rakkaus, maastopuku ja lentäjän poika

Yhdysvaltojen laivaston erikoisjoukko Navy SEAL on eräs maailman koulutetuimmista ja parhaista armeijan erikoisyksiköistä. Kuuntelin entisen Navy SEAL- sotilaan ja kouluttajan Jocko Willinkin haastattelua suositussa Tim Ferriss-podcastissa. Ferriss kysyi Willinkiltä, mitkä ovat hänen mielestään johtajan tärkeimmät taidot? Willink mietti hetken ja sanoi kaksi.

Nöyryys ja objektiivisuus

Ensinnäkin tärkeää johtajalle on nöyryys. Nöyryydellä Willink ei tosiaan tarkoittanut nöyristelyä. Hän ei ole nöyristelevän oloinen kaveri. Nöyryydellä hän tarkoitti nöyryyttä oppia uutta ja tunnustaa, että ei tiedä kaikkea. Hänen mukaansa armeijassa tämä on erityisen vaikeaa ja taito löytyy vain parhailta sotilasjohtajilta.

Toinen Willinkin mainitsema taito yllätti minut hieman. Hänen mukaansa johtajalle on tärkeää osata asettua itsensä ja tilanteen ulkopuolelle. Hänen tulee pystyä seuraamaan tapahtumia ulkopuolisen silmin ilman omaa tunnefiltteriä. Tämä objektiivisuuden kova vaatimus on Willinkin mukaan erittäin hyödyllinen taistelutilanteessa. Hän kertoi edelleen harjoittelevansa tätä kykyä päivittäin aivan arkisissa tilanteissa kuvittelevansa itsensä kattoon katselemaan puuhastelujaan.

Vallankäyttö parisuhteessa

Miten nämä kovan linjan johtajuusopit sitten liittyvät rakkauteen, parisuhteeseen ja oppimiseen? Parisuhteessa on aina kyse viestinnästä, vuorovaikutuksesta ja vallasta. Parisuhteessa EI voi käyttää niin paljon valtaa toiseen kuin pystyy. Hyvä parisuhde ei perustu vallankäytölle ja oman vallan maksimoimiselle. Hyvä parisuhde perustuu vallan luovuttamiselle ja antautumiselle TOISEN valtaan. Tämä jos mikä vaatii nöyryyttä ja aitoa pyrkimystä oppimiseen ja kasvamiseen. Tässä meillä jokaisella on tekemistä.

Pyrkimys objektiivisuuteen taas auttaa ristiriita- ja viestintätilanteissa pysymään rauhallisena, katsomaan asioita toisen näkökulmasta ja löytämään kompromisseja. Omista tunteista käsin toimiminen johtaa sokeuteen, ylilyönteihin ja viestintäyhteyden katkeamiseen.

Mielikuvalentely ja arki

Käytännössä omista ajatuksista, tunteista ja näkökulmasta irroittautuminen tositilanteessa ei onnistu ilman etukäteen tapahtunutta sinnikästä harjoittelua. Willink kertoi harjoitelleensa tätä taitoa päivittäin useiden vuosien ajan. Jokapäiväisissä arkisissa askareissa hän sulkee hetkeksi silmänsä ja katselee tilannetta lintuperspektiivistä mielikuvissaan. Avain onnistumiseen on keskittyminen ja yksityiskohtiin paneutuminen. Voit kokeilla tätä itse heti. Sulje silmäsi, lennä mielikuvissasi kattoon yläpuolellesi ja katsele miltä näytät juuri nyt. katsele sielusi silmin vaatteitasi, asentoasi ja vaikkapa käsiesi liikkeitä.

Kun oppii tämän taidon arkisissa tilanteissa, pystyy lopulta käyttämään sitä stressitilanteissa. Tavoite on, että oma arviointikyky paranee, eivätkä omat tunteet sotke koko kommunikaatiota. En väitä, että parisuhde on sotaa, mutta Gandalf-tason sotilasjohtajan mielenhallintastrategian oppimisesta voi olla sinullekin hyötyä. Saattaapa itsensä yläpuolella lentely hyödyttää sinua muillakin elämänalueilla, vaikkapa opettamisessa, valmentamisessa tai johtamisessa.

Uudet aivosolut, banaanit ja masennuksen hoito!

Koulussa minulle opetettiin, että ihminen syntyy niiden aivosolujen kanssa, joita hän elämässään tarvitsee. Uusia ei synny. Aivosoluja kuolee koko ajan, mutta niitä on niin paljon, ettei se haittaa. Oppiminen on hermoverkkojen uudelleen järjestymistä, ei aivosolujen uudelleen syntymistä. Näin tosiaan pitkään luultiin.

Jossain vaiheessa näkemys alkoi muuttua. Ensin huomattiin, että vauvoilla syntyi uusia aivosoluja, eivätkä aivojen rakenteet olleet valmiita syntymän hetkellä. Ajateltiin kuitenkin, että tämä koskee vain vauvaikää. Milloin aivosolujen syntyminen sitten lakkaa? Tähän ei saatu vastausta, koska sellaista ikää ei sitten löytynytkään. Lopulta uusien aivosolujen syntymistä havaittiin vielä yli 70-vuotiaillakin. Voisin arvata, että lopulta huomaamme, että niitä syntyy kuolemaamme saakka.

Neurogeneesi ja muisti

Neurogeneesi, eli uusien aivosolujen syntyminen on siis totta myös aikuisilla. Pääasiassa hippokampuksen pykäläpoimussa syntyy jatkuvasti uusia aivosoluja. Sattumoisin samainen hippokampus säätelee useita muistitoimintoja ja tiedollista oppimista. Uusien hermosolujen onkin todettu liittyvän muistojen syntyyn. Ne korvaavat vanhoja hermosoluja jo olemassa olevissa yhteyksissä ja niillä on merkitys on esimerkiksi muistojen ajallisen yhteyden luomisessa kuten: Missä olit kun kuulit, että Estonia upposi? Itse olin raitiovaunussa. Tämän tiedon rakentumiseen aivot tarvitsevat uusia neuroneita. Uudet neuronit liittävät muistoihin aikaperspektiivin.

Uudet tulokkaat myös ilmeisesti osallistuvat muistojen siirtymiseen hippokampuksesta aivokuorelle. Jos neurogeneesi estetään, muistot jäävät hippokampukseen. Siirtyminen taas on olennaista, että työmuistissamme pysyisi riittävästi tilaa uuden tallentamiseen. Työmuisti on oppimisen kannalta olennaisen tärkeä.

Jos uudet tulokkaat eivät pääse hommiin, ne kuolevat. Sen vuoksi aktiivinen elämä sekä fyysisesti että psyykkisesti on tärkeää. Käytä muistiasi ja treenaa sitä jatkuvasti. Se parantaa uusien hermosolujen henkiinjäämistä ja aivosi pysyvät “tuoreina”.

Neurogeneesi ja masennuksen hoito

Pitkää ajateltiin, että SSRI-lääkkeiden (esim. Prozak) teho masennuksen hoidossa perustuu serotoniinin takaisinoton estoon. Näin serotoniinin määrä aivoissa lisääntyy ja se vaikuttaa mielialaan. Tämä ei kuitenkaan ole SSRI-lääkkeiden ainoa vaikutusmekanismi. Nyt on havaittu, että tämän lääkeryhmän lääkkeet edesauttavat neurogeneesiä vaikuttamalla hippokampuksen pykäläpoimuun. Syöpäpotilaiden masennuksen hoidossa on havaittu, että kun syöpähoidoissa käytettävät solumyrkyt estävät uusien solujen syntymistä, estävät ne samalla uusien aivosolujen syntymisen. Tämän on todettu olevan yhteydessä masennukseen. Kun solumyrkkyjen vaikutus lakkaa, lakkaavat myös masennusoireet. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös rottakokeissa.

Uusia aivosoluja, miten?

Miten nerogeneesiä sitten voisi edesauttaa? Tässä alkuun viisi yksinkertaista keinoa edesauttaa aivosolujen uusiutumista:

  1. Aerobinen liikunta ja fyysinen aktiivisuus. Rottakokeissa niillä rotilla, joilla oli juoksupyörä häkissä havaittiin huomattavasti enemmän uusia neuroneja.
  2. Ravinto, erityisesti kalorien vähentäminen, omega-3 rasvahapot, flavonoidit.
  3. Uni, neurogeneesi tapahtuu syvän unen aikana. Riistämällä syvä uni ihmiseltä, saadaan neurogeneesi estettyä. Unihormooni melatoniini osallistuu uusien solujen syntymään.
  4. Muistin ja kognitiivisen kapasiteetin käyttö.
  5. Seksi.

Mitä sitten EI pidä tehdä?

  1. Rasvainen ruoka vähentää hyvien rasvahappojen suhteellista määrää aivoissa.
  2. Alkoholi haittaa neurogeneesiä suoraan sekä välillisesti heikentämällä tai estämällä syvän unen.
  3. Liikkumattomuus
  4. Älyllinen virikkeettömyys

Voidaan siis sanoa, että neurogenesiksestä huolehtiminen parantaa muistia, oppimista ja mielialaa. Moni asia, jotka tiedetään terveelliseksi, edistää aivojen uusiutumista. Tässä ei siis ole mitään uutta. Uutta on kuitenkin se, että vaikutusmekanismi tiedetään nykyään entistä paremmin.

Ai niin, entäs ne banaanit? Banaanit sisältävät runsaasti kaliumia ja magnesiumia, jotka rentouttavat lihaksia ja helpottavat nukahtamista. Hyvät hiilihydraatit ovat myös hyväksi unelle. Hyvä yöuni on olennaista aivosolujen uusiutumiselle, joten banaanit ovat hyvää aivoruokaa!

LÄHTEET:

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=news&id=605

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/muisti_alkaa_kirkastua

https://www.youtube.com/watch?v=B_tjKYvEziI

https://www.youtube.com/watch?v=h4NfYd4wq7o

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jpi.12136/abstract

Kantapään kautta

Usein törmää keskusteluun tai jonkun muisteluun siitä, miksi koulussa on aikanaan ollut tai on vieläkin niin epämotivoivaa ja tylsää. Samoin ihmiset kokevat kouluoppimisen tai opiskelun hankalaksi ja työlääksi. Melko yleistä on ajatella niin, että mitä helpompaa ja hauskempaa oppiminen on, sitä parempaa on oppimisen laatu. Luonnollisesti tämä pitää paikkansa monessa tilanteessa. Sisäisesti motivoitunut ja mahdollisesti flow-tilassa kiitävä oppija varmasti usein oppiikin helposti ja oppimistulokset ovat myös laadullisesti arvioituna loistavia.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. On ehkä aika ymmärtää, että kaiken oppimisen ei tarvitse, eikä sen edes kannata, olla helppoa ja hauskaa. Vaikeudet, haastavuus ja ponnistelu nimittäin oikeasti auttavat muistimme toimintaa ja parantavat oppimistulosten laatua huomattavasti.

Tiedonkäsittelyn prosessissamme ja muistimme toiminnassa on kolme vaihetta: Tiedon tallentaminen muistiin (encoding), tiedon säilyttäminen ja organisoiminen  muistissa (consolidation) ja tiedon palauttaminen mielestä (retrieval).

Hakuvihjeet

Oppimiskyvyllämme ei ole ylärajaa. Aina voimme liittää uutta tietoa vanhaan ja voimmekin ajatella, että mitä enemmän tiedämme ja osaamme, sitä helpompi meidän on oppia uutta, koska pohjatietomme helpottavat, selkeyttävät ja nopeuttavat oppimista.  Mitä paremmat muistiedustustomme ovat, sitä parempia hakuvihjeitä voimme aivoillemme antaa, jotta mieleenpalautus helpottuu. Hakuvihjeet ovat niitä tietoja, taitoja, tunteita ja ajattelupolkuja, joita seuraamalla saamme tietyn tiedon palaamaan mieleemme. Toisin sanoen muistijäljen vahvuus on sen hakuvihjeiden vahvuudessa. Ensimmäisessä blogimerkinnässäni käsittelin unohtamisen merkitystä oppimiselle. Lisätään sen blogimerkinnän aiheeseen vielä se, että unohtaminen parantaa nimenomaan tärkeiden hakuvihjeiden vahvuutta karsimalla tarpeettoman tai kumotun tiedon hakuvihjeet. Mieleenpalauttamiselle tärkeää on siis luoda hakuvihjeitä, joita itse kutsun toisinaan muistiankkureiksi.

Miten hyviä hakuvihjeitä sitten luodaan? Vaivalla, ja tietysti metakognition avulla. Lyhyesti sanottuna se, minkä mieleen palauttaminen on vaikeaa, jää lopulta parhaiten mieleen. Se on palautettavissa helpoiten säilömuistista ja jättää pisimmän muistijäljen. Jos asian muistaminen on niin vaikeaa, että joudut kehittämään muistisäännön tai soveltamaan tietoa ja pohtimaan sitä, miten voisit oppia ja muistaa parhaiten, aina parempi. Kääntäen: Easy come, easy go. Helposti muistettu häviää usein yhtä helposti. Monesti on niin, että juuri ne helpoimmat itsestäänselvyydet ovat koetilanteessa hävinneet mielen muistivarastoista. Tätä kutsutaan osaamisharhaksi.

Kantapään kautta-ajattelu pätee kuitenkin vain mieleen palauttamiseen (retrieval). Edelleen kouluopetuksessa ja muissa oppimistilanteissa on syytä toteuttaa ensimmäinen oppimiskerta hauskalla, positiivisella ja helpolla tavalla. Kun vahvistumaan, hautumaan ja uudelleenjärjestymään  jäänyt, melkein unohdettu asia palautetaan kertausvaiheessa mieleen, on syytä käyttää apuna halutun hankaluuden käsitettä (desirable difficulties).

Haluttu hankaluus ja ELCTB-periaate

Ajatus siitä, että oppimisen tulisi olla helppoa ja vaivatonta on heitettävä nykytiedon valossa romukoppaan. Tutkijapariskunta Elisabeth ja Robert Bjork ovat lanseeranneet käsitteen “desirable difficulties”, joka tarkoittaa sitä, että haastavampi ja enemmän työtä vaativa oppiminen on usein parempaa, syvempää ja pitkäikäisempää kuin näennäisen helposti tapahtuva. Lisäksi vaikeamman kautta opittu tieto on sovellettavissa paremmin jälkikäteen, luultavasti siksi, että sitä on joutunut käsittelemään monelta kantilta jo oppimisvaiheessa.

Hankaluutta ei pidä sotkea epämiellyttäviin tunteisiin. Paremminkin voisi ajatella niin, että sellaisen asian eteen kannattaa nähdä vaivaa, johon ihminen on motivoitunut ja jonka omistajuuden hän haluaa. Toisinaan tulosten eteen täytyy uhrata aikaa ja siirtyä epämukavuusalueelle. Lopussa kiitos seisoo.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että emme kertaa oppimaamme toistamalla samoja harjoitteita, joita olemme aikaisemmin tehneet, vaan keksimme uutta ja vaikeaa. Teemme asioita eri tavalla ja vaikeutetusti. Emme harjoittele yhtä asiaa kunnes osaamme sen, vaan vaihtelemme tehtävätyyppejä, harjoituksia ja toimintatapoja ennalta-arvaamattomasti. Vältämme osaamisharhaa vaikeuttamalla, emme helpottamalla tehtäviä. Olennaista on nostaa riittävästi vaatimustasoa. Periaate on, että oppiminen muuttaa aivojemme rakennetta. Tehokas oppiminen muuttaa aivojemme rakennetta tehokkaasti. Bjorckin pariskunta onkin lanseerannut ajatuksen “Effortful learning changes the brain”.

Haaste opettajalle

Opettajalle tämä luo ongelman. Jos nostamme vaatimustasoa liikaa, oppija ei saa positiivista palautetta ja kokemusta oppimisesta. Muistakaamme flow-teorian nelikenttä, jossa kykyjen ja haasteen tason pitäisi löytää tasapaino oikean motivaation ja flow:n löytämiseksi. Jos emme vaadi tarpeeksi, oppiminen on lyhytkestoista ja tehotonta, eikä motivoi nopeimpia oppijoita. Jos vaadimme liikaa, synnytämme agressiota ja turhautumista. Oppijan motivaatio laskee molemmissa tapauksissa. Kyky eriyttää opetusta ja löytää jokaiselle oppijalle sopiva haastavuustaso oikealla hetkellä onkin opettajan tärkeimpiä pedagogisia taitoja.

Oppiminen on oman ajattelun ajattelua!

Edellisessä blogimerkinnässäni kirjoitin siitä, että oppiminen on oman ajattelun tunnistamista. Tunnistaminen on ajattelun taidoista ensimmäinen, alkeellisin ja helpoin omaksua. Saatat tunnistaa arabian kielen, jos kuulet jonkun puhuvan arabiaa, mutta siitä on vielä melko pitkä matka siihen, että osaisit itse tilata ravintolassa hummeria arabiaksi, monimutkaisemmista keskusteluista puhumattakaan.

Ajattelussakaan ilmiöiden, käsitteiden ja ajattelumallien tunnistaminen ei vielä vie kovinkaan pitkälle. Tarvitaan tunnistamisen lisäksi ajatusten erottelu- ja luokittelukykyä, soveltamista sekä kykyä analyysiin ja synteesiin. Omien ajattelumallien ja -tapojen tunnistaminen on hyvä alku sille, että pystyy analysoimaan omaa ajatteluaan ja jopa vaikuttamaan siihen, mutta silti se on vasta alku.

Metakognition käsite

Metakognition käsitteen toi psykologiaan John Flavell vasta 1970-luvulla. Lyhyesti ilmaistuna metakognitiolla tarkoitetaan oman ajattelun ajattelua. Nykyisin ajatellaan, että metakognitio on laajempi käsite kuin pelkkä oman ajattelun ajattelu. Muistitoimintojen hahmottaminen ja tarkkaavaisuuden pohtiminen ja arviointi sekä omien vahvuuksien ja haasteiden objektiivinen reflektio kuuluvat metakognitioon. Lisäksi tietoisuus omasta tempperamentistä, tunne-elämästä, organisointikyvyistä ja monista muista prosesseista liittyy olennaisesti metakognitiiviseen pohdintaan.

Koska vaikkapa ajatusväärisymät koskevat meitä kaikkia ihmisiä ja metakognitio on lähes ainoa työkalu sisäisesti tunnistaa ja siten kontrolloida näitä ajatusvääristymiä, on metakognitiivisten taitojen harjoittaminen tärkeää. Lisäksi on todettu, että oman ajattelun ajattelutaidot ovat olennainen osa ihmisen menestymistä sosiaalisesti, taloudellisesti ja emotionaalisesti.

Ajatusten bussikuski

Verratkaamme ajatteluamme bussiin, jonka matkustajat ovat yksittäisiä ajatuksiamme. Päähämme pälkähtää jos jonkinlaista ajatusta, emmekä pysty olemaan niistä kaikista aina tietoisia, puhumattakaan, että pystyisimme aina niitä kontrolloimaan ja hallitsemaan. Kaiken kukkuraksi matkustajilla on mukanaan perheenjäseniä, matkatavaroita ja lemmikkejä eli tunteita. Tunteet ohjaavat ajatustemme toimintaa ja kaikki matkustajat haluaisivat bussin ajavan itselleen mieluisaa reittiä. Kuski ei voi totella jokaista matkustajaa, joka pahimmillaan on uhmaikäisen viisivuotiaan armoilla tai tasolla. Kuskin on itse valittava päämäärä, reitti, nopeus ja pysähdyspaikat. Hän voi kuunnella matkustajia, mutta vain kuski näkee kokonaisuuden ja pystyy tekemään päätökset kokonaisuuden ehdoilla.

Metakognitio on ajattelumme bussikuski. Se hallitsee tietoisella analysoinnilla ja strategisella ajattelulla mielemme sekavaa ja tunteidemme ohjaamaa hullunmyllyä. Jos haluamme tavoitteellisesti oppia jotain tai yleisesti nostaa tasoamme, meidän on paras antaa bussikuskillemme paras mahdollinen koulutus ja rauha tehdä työtään. Meidän tulee siis kehittää metakognitiotaitojamme.

Aivojen ominaisuus?

Tällä hetkellä metakognition todettu olevan hyvin fysiologinen ominaisuus, josta vastaavat alueet sijaitsevat etuotsalohkon vyöhykkeellä. Aivokuvausmenetelmillä on todettu, että hyvät metakognitiotaidot omaavilla ihmisillä on enemmän harmaata ainetta etuotsalohkon tietyllä alueella. Lisäksi yhteydet mm. lukumäärän arvioinnista vastaaviin aivoalueisiin ovat vahvempia. Tämän hetken tutkimuksen valossa näyttää siis siltä, että metakognitio on osaltaan perinnöllinen ominaisuus ja osaltaan hankittu taito.

Metakognition fysiologisen taustan tarkentuminen ei tarkoita sitä, ettei metakognitiota voisi harjoittaa. Itse asiassa tilanne on juuri päinvastoin. Metakognitiotaitoja voi harjoittaa. Nykytiedon mukaan aivojen muovautumiskyky eli plastisiteetti on valtava. Ajattelun taitoja, joihin metakognitiokin kuuluu, voidaan harjoittaa läpi elämän. Monissa tutkimuksissa on todettu, että metakognitiotaidot ovat yksi menestyksen tärkeimpiä selittäviä tekijöitä. Näihin taitoihin on syytä kiinnittää erittäin paljon huomiota ja koulun tärkeimpiä tehtäviä nykymaailmassa olisikin keskittyä metakognitiivisten taitojen parantamiseen. Kouluihin ja opetussuunnitelmiin tulisi siis lisätä ajattelun ajattelua ja oppimisen oppimista oppiaineiden sisältötiedon kustannuksella. Joidenkin arvioiden mukaan tällä hetkellä alakoulussa olevista lapsista 65% päätyy aikuisena ammatteihin, joita ei vielä ole edes olemassa. Voisi siis olla tarpeen opettaa lapsia tunnistamaan ja analysoimaan omaa ajatteluaan sen sijaan, että keskitymme nopeasti vanhenevan sisältötiedon opettamiseen.

Heikko metakognitio, kommunikaatio ja johtajuus

Valitettavasti heikot metakognitiovalmiudet voivat johtaa epärealistiseen käsitykseen omista kyvyistä, osaamisesta ja valmiuksista. Ihminen ilman metakognitiota on kuin bussi ilman kuskia. Se törmäilee seiniin ja muihin ajoneuvoihin, siis erilaisiin elämäntilanteisiin ja toisiin ihmisiin. Omaan ajatteluunsa analyyttisesti suhtautuva ja pohdintoihinsa vaikuttamaan pystyvä ihminen, pystyy heijastamaan ajatteluaan myös muihin ihmisiin. Hän pystyy tunnistamaan myös muiden ihmisten ajattelua ja muiden ihmisten ajattelun takana vaikuttavia tunteita ja motiiveja. Tämä taas luo pohjan onnistuneelle viestinnälle, joka on kaiken vuorovaikutuksen ja johtamisen perusta.

Kärjistäen voisi todeta, että hyvät metakognitiotaidot ovat ehdoton edellytys oppimiselle, ryhmässä toimimiselle, ihmisten johtamiselle ja menestymiselle. Kannattaisiko oman metakognition kehittämiseen panostaa hieman nykyistä enemmän sekä jokaisen henkilökohtaisesti että laajemminkin yhteiskunnassa vaikkapa tulevaisuuden koulutusta suunniteltaessa?

Oppiminen on ajattelun tunnistamista!

Seuraavassa kolme esimerkkiä arkielämästä:

1. Saatamme tiedostamattamme pitää silmälaseja käyttävää ihmistä älykkäänä. Silmälasit assosioituvat mielessämme lukemiseen ja tarkkaan työskentelyyn. Silmälasit tuovat mieleen opettajan tai professorin, ihmisen, jonka tarjoilemaan tietoon voi luottaa. Silmälasit luovat kuvan rauhallisen analyyttisestä ajattelusta. Saduissa viisaalle pöllölle on piirretty silmälasit. Assosiaatio silmälasien ja älykkyyden välillä on vahva.

2. Keskustelu nettifoorumeilla saa monesti agressiivisia sävyjä. Kyse voi olla maahanmuuttajiin suhtautumisesta, ravintoasioista, rokotuksista, eläinten oikeuksista tai avioliittolaista. Keskustelupalstalla samanhenkiset ihmiset jakavat näkemyksiään ja kokemuksiaan. Kaikki tuntuvat olevan melko yksimielisiä asioista. Jos joku esittää kriittisiä huomioita tai kysymyksiä, hänet saatetaan helposti leimata toisinajattelijana petturiksi. Leimaamisessa käytettävä kieli voi olla hyvinkin rajua. Samantyyppinen toiminta pätee moniin tiukan uskonnollisiin tai poliittisiin yhteisöihin: Joko olet meidän puolellamme tai sitten olet meitä vastaan. Kysymysten esittäminen saatika kritiikki tulkitaan heti hyökkäykseksi koko yhteisöä vastaan.

Monipuolinen tiedonkeruu, ajattelu monipuolisesti usealta eri kantilta sekä näkökulman vaihtamisen taito eivät kuulu tämän tyyppisten ryhmien toimintaan. Kehitys kohti pisteeksi pienenevää näkökenttää voisi olla seuraavanlainen:

– Ihminen muodostaa mielipiteensä satunnaisesta asiasta usein vajaavaisen informaation pohjalta.

– Hän alkaa kiinnittää huomiota omaa mielipidettään tukevaan tietoon.

– Ihminen ryhtyy seuraamaan niitä medioita, jotka tukevat omaa ajattelua.

– Hän saa vahvistusta omalle ajattelulle muista samalla tavalla ajattelevista.

– Yhteinen mielipide muuttuu pikku hiljaa totuudeksi

– Muiden mielipiteet uhkaavat omaa totuutta, joten omaa totuutta puolustetaan entistä enemmän.

3. Poliittisen virkanimityksen saanut eturivin poliitikko perustelee virkanimitystä toteamalla, että “poliittiset virkanimitykset ovat pitkä perinne”.

Mitä yhteistä näillä kolmella esimerkillä on? Kaikissa esimerkeissä on kyse kognitiivisesta vääristymästä eli ajatteluvinoumasta. Silmälaseja käyttävän ihmisen pitäminen automaattisesti älykkäänä on halo-efekti, jossa myönteiseen ominaisuuteen liitetään toinen myönteinen ominaisuus täysin sattumanvaraisesti. Sen vastakohta on stigma-ilmiö.

Nettikeskusteluihin ja uskonnollisten ryhmien toimintaan liittyy lähes poikkeuksetta useita kognitiivisia vääristymiä. Ensinnäkin ihminen alkaa pitää omaa ajatteluaan totena (virheellinen konsensusefekti), hän saa vahvistusta muista samanmielisistä (bandwagon-efekti) ja lisäksi hän alkaa valikoida informaatiota omia näkemyksiä tukevaksi (vahvistusharha). Jos joku argumentoi tai jopa todistaa oman näkemyksen vääräksi, se saattaa vain lisätä ryhmän tai yksilön uskoa asiaan (kognitiivinen dissonanssi).

Se, miten asiat ovat ei määritä moraalia, eli sitä, miten asioiden tulisi olla. Tämä Humen giljotiininä tunnettu ajatus on myös esimerkki ajatteluvinoumasta. Jonkin asian perusteleminen perinteellä, tavalla tai auktoriteetin mielipiteellä ei tee siitä moraalisesti hyväksyttävämpää. Ihmisten kivitäminen kuoliaaksi tai naisten ympärileikkaaminen ei ole millään tavalla perusteltavissa vaikka ne perinteitä ovatkin. Kuitenkin myös lainsäätäjät niin suomessa ja ulkomaillakin lankeavat tähän ansaan: Suomen lain mukaan miesten ympärileikkaaminen on sallittua. Peruste: uskonnollinen perinne. Myös asevelvollisuus koskee vain miehiä, vaikka mitään estettä naisten asevelvollisuudelle ei ole. Perinteisesti se vain on koskenut pelkästään miehiä.

Ajatteluvinoumat ovat jokapaiväisiä asioita. Me jokainen keräämme informaatiota valikoiden, luomme oman todellisuutemme ja elämme jossain määrin oman punavihreän-, sinivalkoisen-, pullantuoksuisen-, sometubettajien- tai impivaaralaisen kuplamme sisällä. Ajatteluvinoumia ei voi välttää, mutta ne voi tunnistaa.

Filosofi Esa Saarinen sanoo treenaavansa aivojaan ja ajatteluaan altistumalla toisten mielipiteille ja näkökulmille http://yle.fi/uutiset/aivotutkijan_neuvot_nain_kehitat_ajattelun_taitojasi/8242389 Antti S. Mattila on kirjoittanut aiheesta kirjan Näkökulman vaihtamisen taito, jota voi varauksetta suositella kaikille. Ajatteluvinoumien kannalta tärkeään rooliin nousee metakognitio, eli oman ajattelun ajattelu. Oman ajattelun tunnistaminen ja ajatteluvinoumien olemassaolon tiedostaminen on metakognitiivinen taito, jota voi harjoitella.

Edellä mainitussa artikkelissa tutkimusprofessori ja aivotutkija Minna Huotilainen kuvaa, kuinka nykymaailmassa esimerkiksi Facebook kohdentaa ihmisille niitä uutisia, toimintoja ja tapahtumia, joista hän on jo valmiiksi kiinnostunut. Näin ihminen pikku hiljaa lipuu syvemmälle oman kuplansa sisään. Samalla  tavalla Google kohdentaa hakujen tuloksia ja tällä voi olla arvaamattomia seurauksia: http://www.politico.com/magazine/story/2015/08/how-google-could-rig-the-2016-election-121548.html?ml=po#.VdwyrYtVdSd Median ja tietysti myös sosiaalisen median kyky manipuloida ihmisten ajattelua ja mieliä on tottakai ollut pitkään tiedossa. Ihmisen on kuitenkin mahdollista tunnistamalla ajatteluvinouman olemassaolo ja harjoittamalla metakognitiotaan jonkin verran vaikuttaa manipulointiin ja markkinointiin.

Metakognition kautta pääsemme blogin varsinaiseen aiheeseen eli oppimiseen. Metakognitio ohjaa lähes kaikkia oppimisprosesseja. Hyvä oppiminen voi joskus olla tiedostamatonta, mutta varmemmin oppimistuloksiin päästään varsinkin aikuisiällä silloin, kun tiedetään mitä ollaan tekemässä ja miksi. Metakognitiotaidot vaativat harjoitusta siinä missä muutkin taidot. Jokapäiväinen meditaatio esimerkiksi parantaa tutkitusti kykyä tunnistaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Tiedon oppimisessa uuden tiedon tunnistaminen on aivan ensimmäinen askel. Samalla tavoin ajattelutaitojen opettelemisessa omien ajatusten tunnistaminen on ensimmäinen askel. Ihminen voi oppia tarkastelemaan itseään ja omaa ajatteluaan ikään kuin ulkopuolisen silmin.

Jos opimme tunnistamaan ajatuksiamme, meillä on mahdollisuus parantaa sekä oppimista että ajatteluvääristymiemme tunnistamista. Sen vuoksi metakognition harjoittaminen tavalla tai toisella on välttämätöntä kasvussa kohti hyvää oppijaa ja parempaa ihmisyyttä. Oli keino sitten meditaatio, mindfullness, jooga, kestävyysjuoksu, kalastus tai joku muu, niin syvenny kerran päivässä siihen, mitä oikeasti ajattelet, millä sen perustelet ja mitä vinoutumia siihen liittyy. Päivä päivältä alat kulkea avoimemmin silmin, valmiimpana oppimaan ja saatat nähdä maailman joskus jopa niiden silmin, jotka ovat kanssasi eri mieltä.

Epäonnistuminen on oppimista!

Bengt Holmström sanoi Suomen taloustilannetta käsittelevässä jutussa Helsingin Sanomissa (HS 19.8.2015) http://www.hs.fi/talous/a1439870365925, että epäonnistuminen on oppimista. Lause jäi heti mieleeni kahdesta syystä: Ensinnäkin se on ristiriitainen ja tunteita herättävä, varsinkin täällä Suomessa ja toiseksi se on totta.

Inhoan itse sitä, kun yleistetään suomalaisten olevan sellaisia ja tällaisia. “Suomessa ei tervehditä naapuria” tai “ Me suomalaiset emme osaa markkinoida”. Enimmäkseen nämä yleistykset ovat ajattelun laiskuutta. Suhteemme epäonnistumiseen tekee kuitenkin mahdollisesti lievän poikkeuksen tähän jyrkkään mielipiteeseeni. Jopa minä olen valmis myöntämään, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu hieman problemaattinen suhde epäonnistumiseen. En mene tosiaan nytkään yleistämään, että suomalaisilla on huono itsetunto, mutta monia asioita suomessa leimaa jonkinasteinen lamauttava epäonnistumisen pelko. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa konkurssilainsäädäntö ja 90-luvun laman kohtuuttomat inhimilliset kärsimykset niille, joiden elämäntyö romahti vaikkapa konkurssin vuoksi.

Ihmisen toiminnalle täysin olennaista on jonkinlainen primus motor, perimmäinen liikuttaja. En tarkoita tässä nyt jumalaa, vaan perimmäistä syytä, millä perustelemme itsellemme toimintamme. Psykologi kutsuisi sitä motivaatioksi. Motivaatio perustuu suurimmassa osassa toimintaamme perustarpeiden tyydyttämiselle. Fyysiset perustarpeet muodostavat Abraham Maslown kehittämän tarvehierarkian, jossa alimmalla tasolla ovat happi, ravinto, vesi jne. Vasta kun edellisen tason tarpeet ovat tyydytetyt, voidaan motivoitua seuraavan tason asioille. Ihmisen psykologiset perustarpeet eivät sen sijaan ole järjestäytyneet hierarkisesti. Decin ja Ryanin mukaan niitä on kolme ja ne ovat keskenään tasa-arvoisia, joskin yksilöllinen painotus vaihtelee. Kaikilla meillä kuitenkin on nämä kolme tarvetta. Jollekin osaamisen tunne (kompetenssi) on tärkein, toisille taas itsemääräämisoikeus (autonomia , hep!). Kolmannelle tärkeintä on sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Tutkija Frank Martela pohtii tähän kolmikkoon uuden jäsenen lisäämistä, ihmisen tarvetta tehdä hyvää. Tämä on ajatuksena erittäin mielenkiintoinen, rohkaiseva ja uskoa antava.

Miten tämä sitten liittyy oppimiseen ja epäonnistumiseen? Me kaikki tiedämme omasta kokemuksesta, että oppiminen ja varsinkin hyvä oppiminen vaatii motivaatiota. Parhaisiin oppimistuloksiin päästään, kun ihmisen psykologisia perustarpeita ruokitaan niin, että ihminen voi parhaimmillaan saavuttaa sisäisen motivaation tilan, jossa kokemus on autotelinen, eli sellainen, jossa oppija ei odota mitään ulkoista palkintoa tai palautetta. Kokemus itsessään on palkitseva ja kokija tekisi kyseistä asiaa, vaikkei kukaan siitä tietäisi tai välittäisi. Tällöin kokemus palautuu vain kokijaan itseensä. Joissain tilanteissa tällainen sisäisen motivaation itseloppuinen kokemus voi johtaa mestari Csikszentmihalyin kuvaamaan flow-tilaan, jossa kokija kokee nautintoa, aitoja onnistumisen elämyksiä, kehittyy tekemässsään toiminnassa ja saattaa unohtaa ajan ja paikan.

Suurin osa kokemistamme oppimistilanteista ei kuitenkaan valitettavasti ole sellaisia, että aitoa sisäistä motivaatiota tai flow-tilaa olisi näköpiirissä. Motivaatio on usein paljon ulkoisempaa ja irrallisempaa. Miten motivaatioon sitten pystyisi vaikuttamaan? Suuri merkitys on auktoriteetillä. Pitkään opetusmaailmassa pidettiin pahana opettajan auktoriteettiroolin korostamista. Ajateltiin, että parasta oppimista tapahtuu tasa-arvoisessa ympäristössä. Ei muuten tapahdu! Sellainen ympäristö on turvaton ja joku ottaa kuitenkin lopulta auktoriteettiaseman. Opettajan kuuluu olla oppimisen bussikuski, joka näyttää mihin mennään ja vielä ajaakin sinne. Eri asia kokonaan on, miten auktoriteettiasema otetaan, kuinka sitä käytetään ja kuinka sitä korostetaan. Hyvä opettaja ei käytä auktoriteettiasemaansa väärin. Oppijan tulee aluksi alistua objektiksi, mutta turvallisesti. Kun oppi karttuu, aletaan kohota subjektiksi, oman tiedon rakentajaksi. Näin toimii myös mestari-kisälli- malli.

Objektin on turvallista epäonnistua. Epäonnistuminen on myös välttämätöntä. Se pyyhkii pois osaamisharhaa, joka vaanii oppijaa jatkuvasti. Viisaat ovatkin sanoneet, että viisas on se, joka tietää, ettei oikeasti tiedä mitään. Aina se ei tietenkään ole aivan näin, mutta historia osoittaa, että esimerkiksi niin sanotut talousviisaat ovat erehtyneet useammin kuin ovat olleet oikeassa. Ihmisellä on valitettava taipumus yliarvioida omat tietonsa ja taitonsa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että asiantuntijat syyllistyvät tähän yhtä useasti kuin me kaikki muutkin. http://www.hs.fi/tiede/a1439084345233

Epäonnistuminen lannistaa. Uskomme vakaasti tietävämme tai osaavamme jotain, ja sitten epäonnistumme surkeasti. Itsetuntomme laskee, emmekä enää jaksa yrittää seuraavalla kerralla. Epäonnistuminen ruokkii näin uutta epäonnistumista ja kierre on valmis. Ei välttämättä! Kaikki riippuu siitä, kuinka suhtaudumme asiaan. Epiktetos sanoi, että “Asiat sinällään eivät järkytä ihmistä, ainoastaa se miten suhtaudumme niihin”. Se, kuinka suhtaudumme epäonnistumiseen on pitkälti opittua. Tottakai tempperamentilläkin on aina merkitystä, mutta se, kuinka vanhempamme, opettajamme, valmentajamme, pomomme ja ystävämme ovat käsitelleet epäonnistumisiamme ja onnistumisisamme on ratkaisevaa. Viime kädessä suhtautumiseemme epäonnistumiseen on vain kaksi vaihtoehtoa: fixed mindset tai growth mindset.

Psykologi Carol Dweckin tutkimuksissa on löytynyt valtava ero sille, kuinka kannustamme lapsiamme. Tutkimuksen johtopäätökset voi yleistää lasten lisäksi myös aikuisiin. Tutkimuksissa todettiin , että kehumalla lapsen älykkyyttä älykkyystestin jälkeen saatiin hänet välttämään jatkossa haastavia tehtäviä ja välttämään vaikeiden asioiden yrittämistä. Dweckin tulkinnan mukaan lapsi suojelee käsitystään itsestään älykkäänä, eikä halua vaarantaa tätä käsitystä yrittämällä mitään, mikä mahdollisesti epäonnistuu. Hänelle muodostuu fixed mindset. Lopputulos: hänen suoritustasona laski lopulta 20% ja hän luovutti helposti ja turhautui haastavien tehtävien kohdalla. Jos sen sijaan kehuttiin lasta luontaisen älykkyyden sijaan yrittämisestä ja parhaansa tekemisestä, hän suhtautui positiivisesti uusiin haasteisiin ja hänen suoritustasonsa nousi lopulta 30%. Growth mindset mahdollisti hänen suhtautua positiivisesti haasteisiin ja nostaa tasoaan. https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY&sns=em

Ero on valtava. Mitä jos onnistuisimme lastemme lisäksi kehumaan alaisiamme, työtovereita tai läheisiämme niin, että he eivät pelkäisi epäonnistumista, omaksuisivat growth mindset- ajattelun ja pystyisivat näkemään mahdollisen epäonnistumisen uuden oppimisen mahdollistavana kouluna, ei pelottavana ja koko identiteettiä uhkaavana rangaistuksena. Joskus on paikallaan kehua myös itseään.

Oppiminen on unohtamista!

Oppiminen on unohtamista!

Kuulostaa järjettömältä. Jo Sokrateskin taisi sanoa, että oppiminen on muistamista, ei suinkaan unohtamista. On tietysti päivänselvää, että oppimiseen tarvitaan muistia ja muistin toimintaa.

Unohtaminen on muistamisen vastakohta ja ne sulkevat toisensa pois, eikö? Väärin. Tässä asiassa nimittäin on niin, että muistaminen ja unohtaminen ovat kuin vanhan kiinalaisen filosofian Yin ja Yang. Toista ei voi olla ilman toista. Unohtaminen on osa muistia ja muistin toimintaa. Vieläpä aivan olennainen osa.

Siihen, miksi oppiminen on unohtamista tai se vähintään tarvitsee unohtamista, on vähintään kolme syytä:

1. Oppiminen tarvitsee alitajuista tiedon hautumista (incubation). Tämä tapahtuu unohduksen avulla.

2. Oppiminen tarvitsee informaation suodattamista. Turha jää pois, oleellinen jää jäljelle. Unohdus hioo timantin.

3. Unohdus vahvistaa oppimista myös superkompensaation kautta. Kerran unohdettu ja mieleen palautettu jättää vahvemman muistijäljen.

Hautuminen

Tarkastellaan unohtamista hieman lähemmin. Oletko koskaan askarrellut mieltäsi kaihertavan ongelman parissa? Olkoon se vaikka matematiikan tehtävä, jota yrität ratkoa toista tuntia, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Lopulta luovutat ja lähdet ulos. Vietät illan katsellen TV:tä ja menet nukkumaan. Unohdat koko ongelman olemassaolon. Aamulla heräät ja silmäsi osuvat pöydällä lojuvaan avoimeen matematiikankirjaan. Hetken mielijohteesta palaat tehtävän pariin ja ongelman ratkaisu onkin melkein valmiina mielessäsi.

Mistä tämä johtuu? Aivomme ovat usein tilanteessa, jossa muistia, ongelmanratkaisua tai tietoista ajattelua rajoittavat ennakkokäsityksemme, joihin olemme jääneet jumiin. Nämä ennakkokäsitykset ovat enimmäkseen tiedostamattomia ja niistä on melkein mahdoton päästä eroon tietoisella ajattelulla ja ponnistelulla. Vasta kun aivomme irrottavat otteensa koko ongelmasta ja jätämme asian hautumaan, voimme myös unohtaa rajoittavat ennakkokäsityksemme ja päästä eteenpäin ongelmanratkaisussa.

Sama pätee asioiden muistista palauttamiseen. Usein emme saa palautettua muistiimme säilömäämme nimeä tai asiaa mielemme, vaikka kuinka yritämme. Nimi on aivan “kielen päällä”, mutta ei tule ulos. Vasta kun lopetamme yrittämästä, luovutamme ja päästämme irti, siis unohdamme, muistimme toimii vapaasti ja hakemamme tieto palaa mieleemme. Varmasti melkein

jokaiselle on tuttu tilanne koulu­ tai opiskeluajoilta, jossa tiedämme lukeneemme jonkun asian, jota tentissä tai kokeessa kysytään. Koetilanteessa emme saa palautettua sitä mieleemme ja lopulta palautamme paperin ja poistumme koesalista. Mentyämme ystävien kanssa kahville, tieto tupsahtaa kesken rupattelun mieleemme aivan itsestään selvänä.

Koetilanteen stressi on luonut aivoillemme tilanteen, jossa mielestä palauttaminen on vaikeaa. Autonomisen hermoston sympaattinen puoli on aktiivinen, kiihdyttää vireys­ ja stressitilaamme ja vaikeuttaa tiedollisia toimintojamme. Vasta kun unohdamme kokeen ja stressitila hellittää, mielestä palauttaminen mahdollistuu ja muistamista voi tapahtua. Tämän kaltainen muistaminen onkin yleensä parhaimman laatuista oppimista, sillä enää emme luultavasti kyseistä tietoa unohda koskaan.

Nykytutkimuksen mukaan suuri osa oppimastamme on implisiittistä, siis tiedostamatonta ja vaistomaista. Voimme yrittää tietoisesti ja loogisesti luoda hyvät edellytykset oppimiselle, mutta vasta alitajuinen, unohtamiseen ja mieleen palauttamiseen perustuva prosessi, jota emme todellisuudessa pysty hallitsemaan, takaa todelliset oppimistulokset. Valitettavasti tiedostamatonta unohdukseen perustuvaa alitajuista hauduttelua emme pysty kiirehtimään.

Toimittaja Jani Kaaro kirjoittaa YLE:n tiedesivuilla artikkelissa “Edistävätkö läksyt oppimista?” siitä, että uusimman kiistämättömän tutkimuksen mukaan läksyjen tekeminen ei alakoulussa edistä oppimista lainkaan ja ylemmilläkin luokilla vain hyvin vähän. Miksi näin on? Vastaus tähän arkijärjen vastaiseen tutkimustulokseen on se, että perinteisesti läksyjen tekeminen on ollut toistavaa, kertaavaa ja hyvin eksplisiittisesti säädeltyä toimintaa. Luultavasti on myös niin, että läksyjen tekeminen tapahtuu liian nopeasti asian oppimisen jälkeen, samana tai seuraavana päivänä. Oikea hetki saattaisi olla vaikkapa viikon hauduttelun jälkeen.

Vasta asioiden hauduttaminen antaa alitajunnallemme mahdollisuuden tehdä unohtamistyötään, joka on oppimiselle välttämätöntä.

Suodattuminen

Toinen tilanne, jossa oppiminen vaatii unohtamista, on suodattaminen. Opiskelussa aivomme altistuvat usein valtavalle määrälle tietoa hyvin nopeassa aikataulussa. Koulussa, opiskelussa ja itseopiskelussa käy usein niin, että tietomäärä ylittää moninkertaisesti sen, mitä pystymme omaksumaan. Tulee niin sanottu informaatioähky. Tiedämme, että seassa oli joitakin aivan keskeisen tärkeitä asioita, mutta pelkäämme, että ne hukkuvat kaiken valtavan tiedon alle.

Aktiivinen unohtaminen esimerkiksi unen aikana häivyttää pikku hiljaa muististamme paljon vähemmän tärkeää asiaa taustalle ja antaa meille mahdollisuuden muistaa oleellisin. Tilannetta voisi verrata vaikkapa rantaveteen kaadettuun sorakasaan, josta aallot pikkuhiljaa vievät hienomman hiekan mukanaan. Lopulta jäljellä ovat vain isoimmat kivet, ne tärkeimmät asiat.

Superkompensaatio

Kolmas tapa, jolla oppiminen vaati unohtamista, on urheilusta tuttu superkompensaatio. Kun unohdamme jotain oppimaamme ja kertaamme sen, palautuu se mieleemme hiukan vahvempana muistijälkenä kuin aikaisemmin. Muistijälki, joka jää kertaalleen unohdetusta ja kerratusta asiasta on voimakkaampi kuin asiasta, joka jää kerrasta mieleen, mutta kuitenkin himmenee pikku hiljaa pois, jättäen jäljelle vain uskomuksen siitä, että osaamme tai muistamme sen.

Kokeiden järjestämistä tutkittaessa on todettu, että opetettava asia, josta järjestetään koe ennen kuin sitä on mitenkään opetettu, jää paremmin oppilaiden mieleen kuin asia, joka vain opetetaan. Esikokeesta saatu epäonnistuminen pyyhkii pois osaamisharhan, joka meille kaikille tulee luettuamme tai kuultuamme jonkun mielenkiintoisen asian tai tiedon. Uskomme, että: “Näin tärkeä ja mielenkiintoinen tieto kyllä jää mieleen kerrasta”. Eipä jääkään.

Kun olemme osallistuneet ensin kokeeseen, jossa emme menesty alkuunkaan, mutta saamme oikeat vastaukset välittömästi kokeen jälkeen, on tuleva opetus tehokkaampaa ja oppimistulokset parempia.

Vaikka Banduran minäpystyvyysteorian mukaan positiivinen käsitys omista kyvyistä parantaa oppimistuloksia, niin osaamisharhasta on haittaa oppimiselle, emmekä vahvista oppimistamme riittävästi, koska uskomme osaavamme ja oppivamme vähemmällä kuin todellisuudessa olisi tarpeen. Jos meillä on kokemus siitä, että emme osaa opeteltavaa asiaa tai osaamme sen heikosti, on meillä taipumus kerrata sitä huolellisemmin ja paremmin. Tämä johtaa parempiin oppimistuloksiin.

Koska asiat, jotka tiedämme unohtaneemme tai joiden uskomme olevan vaikeita muistaa tai palauttaa mieleen, vaativat huolellista opiskelua tai kertaamista, johtaa se voimakkaampaan muistijälkeen. Toisin sanoen superkompensaatio oppimisessa on sitä, että kertaamme, käytämme parempia muististrategioita ja luomme tietoisesti monipuolisempia muistijälkiä varmistaaksemme oppimistuloksen. Epävarmuuttamme vedämme siis muistille paremman treenin, joka auttaa mieleen palauttamista olennaisesti.

KIRJALLISUUTTA JA LUETTAVAA:

Carey, B. 2014. How we learn. Random house, New York.

Eysenck, M.W., Keane, M.T. 2010. Cognitive psychology: A Students handbook, sixth edition. Psychology press. Gosport

Hietanen, M. Erkinjuntti, T, Huovinen, M. 2005. Tunne muistisi. WSOY, Porvoo

Kaaro, J. 2015. Edistävätkö läksyt oppimista? Artikkeli YLE tiede sivuilla osastolla ”Uskomattomat aivot”.

Kalakoski, V., 2007. Muistikirja. Edita, Helsinki

Nukari, J. 2014. Työmuisti ja tarkkaavuus oppimisen pullonkauloina. Kuntoutussäätiön luennot 31.1.2014

Schunk, D.H et al. 2010. Motivation in education. Pearson education Inc. New Jersey